Olen joulu.

Minä olen joulu, ohdake sinun perseessäsi. Perheen juhla, kärsivien tappurakruunu.
Minua et pääse pakoon, löydyn aina edeltäsi ja jos taaksesi katsot olen myös siellä, niinkuin kuun kalpea kajo.

Sairaaloissa
kassajonoissa
AA kerhoissa
mielenterveys toimistoissa
psykiatrisissa poliklinikoissa
vankiloissa
vanhuustaloissa
vammashoidoissa
vieroitusklinikoissa

- Mutta tämä on kaikki vanhaa paskaa, käytettyä kierrätettyä haisevaa paskaa, sanot ja avaat tv:n, menet lenkille tai panet vaimoasi.

Jos tahdot pimeydessäsi elää tai pimeyteen piiloutua, seuraan sinua, sillä olen syntymäsi risti, valosi näyttämö, sielusi kuu ja kuolemasi rakkaus. Ja vaikka kuinka juokset, tahdot juhlia vain, väistellen kuninkuutesi raskasta vastuuta - saan sinut aina kiinni, lyön nenäsi verelle ja asetan kruunun päähäsi.

Rimpuile, pyristele ja huuda, sillä kruunaamisesi hetkellä olet tietoinen tuskasta ja olen paras ystäväsi - ystäväsi kuolemassa. Saatan sinut vastuuseen, en kiusaukseen, enkä päästä lähtemään. Minua et voi ohittaa, niinkuin joulukiireeseen hukkuneen kerjäläisen. Minua et tuhansilla ulkovaloillasi häikäse. Ammun joulupukkisi pajansa eteiseen - kaksi laukausta, verta parralla, yksi kontrollilaukaus päähän. Pukki oli täynnä löpön löpöä, sekä vääriä, valheellisia ja vaarallisia polittisia mielipiteitä. Sulatan ruumiin Coca - Colan hapoissa: Kauanko valkoinen lilluu, ennenkuin mustuu?
Oletko jo valmis ajattelemaan?

Elämäni suuri hetki: 4.12.07- Itkettää!

Heräsin tähän päivään: selkään sattuu yhä.
Mikään ei ole pyhää,
osaamatta ajatella muuta kuin kipua,
laitan musiikkia.

Syöpää aiheuttavaa pannukahvia,
leikin elämälläni, syön muroja, jugurttia,
maailman tärkeimpiä tapahtumia,
odota.

23 vuotta olen kulkenut maan päällä,
aloittanut musiikinkuunteluni täällä,
kuluneet patterit, akut, soivat korvalaput
kuluneet kämmenet, pureskellut kynnet,
roskiin katsomatta heitetyt tunteet,
niinkuin päivän mainokset,
hetken kultakaivokset,
vihan tulipalot
jonka sävelet sammuttaa.

Olen suuri musiikin ystävä ja musiikissa minulle tärkeintä tarina jonka kertoo. Tunne, jonka välittää. Oli se sitten lyriikkaa tai sointujen harmoniaa, etsin aina taustalle tarinaa. Ilman sitä, ilman ihmistä tai tapahtumaa, ilman historiaa tai nykyhetken tunnetta - eksistentialismin kaiken kietovaa vaippaa, musiikki on pelkkää sielutonta ääntä. Jokaisella elävällä on tarina jota purkaa, jopa kahvinkeittimelläkin on tarina - surullinen, yksinäinen, iloinen tai kyllästynyt porina.

Tässä se nyt on. Olen etsinyt kappaletta, joka kuvaa elämääni mahdollisimman tarkasti ja löysin sen sattumalta 23 vuotiaana. Tämä on elämäni tärkein kappale. Tässä:

Buck 65 - The Floor.

Laitoin linkin missä kyseistä biisiä voi kuunnella ainakin pienen pätkän.

http://www.last.fm/music/Buck+65/Secret+House+Against+the+World


I can remember being seven years old,
Having goldfish that circuled around in a bowl.
I would watch the forest burn,
and listen to the wind blow.

I remember the table, the drapes, and the window.
The dark brown everything: decoration, styling,
Most of all, I can remember my mother smiling.

Worn out and faded, my hometown was scrappy,
More than anything she wanted us to be happy.
Little to eat and back and forth to the hospital,
She was right, it's better to be happy if possible.

But the old man was under attack and was weak,
And continued to beat us several times a week.
He lived like a king even though we were piss poor,
I tried to be strong and careful what I wished for.

My outside ached, my inside stung,
The long leather belt had replaced his tongue.
Not knowing how to run or how to hit the brakes,
A white picket fence was built around a pit of snakes.

Both a wonder and frightening,
the thunder and the lightning.
These were the sounds and sights,
of a thousand fights.

My mother- the poor fish, staging eternal,
Charades and parades, for the raging inferno.
Wanting to be happy, beaten all the while
Asking me always: "Why don't you ever smile?"
And she'd show me how to do it:
mother and wife,
It was the saddest smile I ever saw in my life
It hurt worse than death but for her sake I tried,
And one day all of those goldfish died.

Hurricane, forest fire, out of control
Eyes open, floating on the water in the bowl.
And when my father came home,
he walked through the door,
And threw those fish to the cat
on the kitchen floor.

And the wind died too and I was still a child,
And the three of us watched as my mother
smiled...

Matkalla

Muutoksen myrsky on pikkuhilja laantumassa,
Tilalle taantuminen,
Lannistuminen,
Suru.

Täytyy puskea eteenpäin,
ei voi pysähtyä.
Olen kuin asteroidi kiertoradalla,
Laskeutuva sukkula,
Maan vetovoima,
Tai ydinreaktorin bileet.

Hetken hiljaisuudessa kyseenalaistan kaiken muutoksen,
Pakkaan laukkuni,
Hammasharjani,
Kaikki oli paremmin.

En ole ajanut partaa kuukausiin,
Omistatko terää?
Karvan kasvu kertoo olemassaolosta,
On vissiin pakko elää.

22.11.07

Hei. Ketä kiinnostaa mun elämä?
Muutoksen myrsky on pikkuhilja laantumassa ja tilalle tulee koko ruumiin valtaava taantuminen. Täytyy puskea eteenpäin, ei voi pysähtyä. Olen kuin asteroidi kiertoradalla, laskeutuva sukkula, maan vetovoima tai ydinreaktorin bileet. Hetken hiljaisuudessa kyseenalaistan kaiken muutoksen. Kaikki oli niin paljon paremmin silloin, on ajatus, joka on vienyt miljoonia ihmisiä turmioon, estänyt kehitystä, niin henkisellä, yksilöllisellä kuin kollektiivisellakin tasolla.

Yksilön täytyy olla kokoajan niinsanotusti "on the edge" tässä narsismiin perustuvassa yhteiskunta-ajattelun mallissa. Kehittykää, olkaa aina uusien trendien, ajattelun suuntien ja juttujen tasalla. Itsensä tuntee niin usein tyhmäksi, tietoa on liikaa ja sitä kuuluisi hyödyntää mahdollsimman tehokkaasti ja innovatiivisesti, voi sitä tuskaa. Vittu perkele saatana helvetti en jaksa. Antakaa mun olla, mun ajatukset.

Taantuminen ei olisi pahasta. Aika tarkastella tehtyjä päätöksiä. Jossittelu on turhaa, taakseppäinkin on eteenpäin.

Sinun kanssasi matkustan avoimilla moottoriteillä

Sinun kanssasi matkustan avoimilla moottoriteillä, peltojen ja pelkojen laitaa. Sinä kuljet lävitseni niin kuin äänet, suodatat itsesi lihani lävitse kuin veri, ruokkien minua. Olemme aina läsnä, yhdessä.

Kun minua väsyttää paljastat arvista tummat kasvosi ja hymyilet sytyttäen silmiisi kaksi punaista liekkiä.

– Poltatko tupakkaa?

Imet savuja keuhkoihisi koristen. Valkoinen usva täyttää pimeän huoneen ja haisee pahalle. Kuiskailet korvaani.

– Nukkumaan poikaseni, nukkumaan.

Savu ja usva hyökkäävät kohti. Katselen huurtuneen ikkunalasin läpi, huuruista huonetta.

– Hei joku kävelee siellä, näen sinut!

Huudan, mutta ikkuna tukahduttaa ääneni pieneksi kuminaksi, niin kuin puhuisin suljetussa tilassa missä ääni ei kanna. Kuuntelen kaikuni heijastuvan näkymättömistä lasisista pinnoista.

Siellä sinä olet, näytät epätarkalta silhuetilta. Sytytät uudelleen ja uudelleen tupakan. Puhallat usvaa, hengität savua. Se pitää sinut elossa. Näen liekin valaisemat kasvosi, niissä on arpia.

– Kukaan ei halua kanssasi maata, olet eri maata.

– Olet eri maata poikaseni, eri maata.

– Kukaan ei halua kanssasi maata, olet eri maata, eri maata poikaseni, eri maata.

---------------------------------------

Väsynyt jo olenkin, turtunut. Rikkinäiseksi hakkasit minua hiljaisuudellasi, ennen kuin puhuit ja yhtäkkiä tuntui kuinka verisuonet räjähtivät. Musta aukko tai yksinäisyyden ulvova tuulenpuuska.

Aivoni kokoaa ajatuksia nipuiksi. Pelkään liian herkästi. Herkistyn äänille, valolle ja auringolle. Kaiketi kaikelle, mikä voi minut pelastaa tästä pölyisestä vuoteesta. Sulattavat jäiset silmäkimpaleet. Kyynelten jäätynyt olemus kimmeltää unen varassa ikuista avointa kuilua. Mustaa. Sitkeässä unessa ne odottavat liimautuneena ihoon ja toisiinsa.

Ne odottavat ääntä, korkean riipaisevaa, kuin junan signaalia kaukaisuudessa. Se repii tajuntaa pimeydestä korkeammalle. Ylittää alitajunnan seitsemännen suojamuurin avaten ovia jokaisella tasolla alempana, tehden unelmien ja ajatusten yhteenliittymän, läpivedon spektrin räjähtävää punaista ultramariinia.

Älä siis yritä sulattaa niitä saastaisella tupakansavullasi, jota puhallat lasittuneisiin jäisiin silmiini sadisti. Minua ei satu, en vain näe selvästi aivoissa tapahtuvia univuotoja keskellä kirkasta hereillä oloa.

– Oletko yksinäsi?

En vastaa, mutta tiedät minun olevan.

– Onhan sinulla aina minut.

Sanot ja hymyilet hymyä, jonka yli ovat ajaneet miljoonat autonrenkaat. Autotiehymyä. Ostoskeskushymyä, sitä huoran hymyä.

– En tarvitse sinua.

Olen voimaton vastaamaan silhuetillesi. Haluan leikata pääsi poikki, niin kuin olisit paperia. Kartonkia.

– No mutta sinähän tarvitset, sinulla ei ole vaihtoehtoja.

Naurat pienelle kastuneen oravan olemukselleni.

Yritän nousta sängystä, mutta pääsen ainoastaan keittiöön. Kahvinkeitin hymyilee minulle ja minä hymyilen takaisin aneemista hymyäni, joka peittäisi koko maailman pimeyteen, jos minun annettaisiin hymyillä televisiossa Prime-Time aikaan.

Syntymä

Äitini huusi synnytyksen tuskista. Metrin päässä huusi joku toinen. Huone oli muuten tyhjä. Neljälläkymmenellä ruplalla lahjottua lääkäriä ei ollut näkynyt sen jälkeen kuin äiti oli vahingossa kivuista kiemurrellessaan potkaissut häntä. Oli ottanut kai nokkiinsa. Siitä tuntui olevan tunteja. Äiti oli menettänyt ajantajun. Hoitajatkin olivat poissa.

Paikalle saapunut siivooja ei säästellyt sanojaan raahatessaan paskasta rättiään pitkin lattiaa:” Turhaan sinä ämmä huudat, olisit miettinyt aiemmin kun paneskelit saastaisen äijäsi kanssa.” Akka puristeli liat rätistä ämpäriin jatkaen ilosanoman jakamista jokaiseen huoneeseen synnytysosastolla. Oli ilo ja suuri kunnia syntyä neuvostoliiton kansalaiseksi.

Kun vihdoin synnyin, äitini sai mitalin uuden työläisen synnytyksen johdosta. Sputnik oli avaruusromua, Juri Gagarin tomua, Jumalasta puhumattakaan.

Babel.

Katsoin Babel nimisen elokuvan. Se herätti minussa tunteita, joista olin tietoinen vain häilyvästi.

Inspiraationa musiikki: Gustavo Santaolalla - Bibo na Aozora/Endless Flight elokuvasta Babel.

Taivaalla näen valkoisen helmen kimmeltävän,
Punainen ilmapallo ajaelehtii etsien tarkoitustaan,
Olen kyynel,
Tule ja pyyhi minut pois.

Olen tuhat sanaa yhdistettynä yhteen kuvaan,
Olen minä,
Tietämättömänä lapsena,
Alkukantaisena eliönä kun rakastan.

Ilman

Ilman elämän pisaraa vuotaisin verta,
Joka näkyisi läpi kosteiden syysumussa lepattavien usvien,
Tänään olen olemassa sen hetken kun tapan,
Kuolettavasti haavoitan tunteitasi.

Viisaudesta ei ole tyhmyydessä hyötyä,
Niinkuin kolme varista oksalla,
Keskimmäiseltä leikattu on siipi,
Erotettu lumo kauneudesta.

Luonteessasi löydän Saharan viidakon dyynejä,
Tyyntä kuin meren ikuisesti lepattava pinta.

Kynttilä.

Surfin' Severi

Ennustajakalan kyyniset seikkailut.(päivä hahmon nimipäivän jälkeen)

Lämmin piilopaikka

Lumihiutaleet...

– Katso taivaalle poika, tässä universumissa olemme pienempiä kuin hiekanjyvät.

– Oletko ikinä katsonut maahan, isä? Mistä tuo tuulessa liehuva jäätynyt oksa on saanut alkunsa? Katso, siitä lennähti punavalkoinen lintu, mihinkähän se matkaa?

– Kyseenalaistatko tietämykseni maailmankaikkeudesta poika? Tiedän tarkalleen kuinka puut kasvavat. Osaan kertoa kuinka vanhoja ne ovat ja minkä nimisiä. Puut kasvattavat oksat ja oksista puhkeavat lehdet, lehdistä ryöppyävät marjat, joita oksilla istuvat linnut syövät. Osaan nimetä satoja kasveja, tuhansia lintuja, kymmeniätuhansia puita, satojatuhansia hyönteisiä ja miljoonia nisäkkäitä. Siinä on sinulle poika viisautta.

– Puro solisee, miten kumma ääni, ihan kuin vesi puhuisi. Näetkö kuinka ne tanssivat valokeilassa isä?

– Ketkä?

– Isä, kun lumihiutale sulaa, kuoleeko se?

– Tiedän kaiken puron solinasta ja lumihiutaleista. Kaikki on vain biologiaa, kemiaa ja fysiikkaa. Katsos poika, kun kevyt massa iskeytyy kovalla nopeudella raskaaseen massaan, syntyy ääni. Ääni on energia aalto, jonka ainutlaatuiset korvamme erottavat.

– Puro laulaa minulle isä.

– Älä höpsi. Ihminen voi selittää kaikki maailman ilmiöt. Kun menet kouluun, ihminen sen sinulle sielläkin selittää. Lumihiutaleesikin on vain jäätynyt vesipisara joka sulaa takaisin vedeksi ja nousee ylös sinne mistä onkaan tullut ja tekee kierrostaan loputtomasti. Ihminen on lumihiutale. Katso nyt tähtiin poika, on niin kirkas taivas.

– Eli se ei koskaan kuole vaan elää loputtomasti?

– Kaikki kuolevat. Kukat ja purot kuihtuvat, kivet ja hiekanmuruset hajoavat, lumihiutaleet lakkaavat olemasta, linnut, nisäkkäät ja puut kuolevat sukupuuttoon, mutta tähdet poikaseni. Katso tähtiin, siellä on ihmisen tulevaisuus.

Avaruusapinat

Täydellisessä maailmassa ei ole rajoja,
Piirrä ydinkärjelläsi näkymätöntä punaista viivaa,
Loputtomien galaksien alla,
Sinun valtakuntasi,
Lopullisuudessa mahtavin.

Halkaise atomit,kuin Aatamin omenat,
aatamin poika.
Ruostuneet satenliitit,
Tippuvat niskaamme,
kuin ihmiskunnan syyllisyys.
Tähtäimenä avaruus,
ristiretkistä viimeinen.

Pilvet täynnä luodinreikiä,
Aurinko on kaukana täältä,
Setä aurinkoinen.
Vangit yskivät ruutia,
Avaruuspölyä,
Apinat.

Tahdon olla sinulle

Tahdon olla sinulle,
Jotakin mitä en koskaan osaa pukea sanoiksi,
Lähelläsi kun olet kaukana ajatuksissani.
Silloin kun olen ajatuksissasi,
Katsellemme ikkunasta tummuvaa taivasta.

Minulla on suunnitelma,
Jota en osaa kuvailla.
Tiedän että se toimii,
Luota minuun,
Sitä toivon.

Petän toisen luottamuksen,
Luottaakseni luottamukseesi.

Tule luokseni.

Täydellisyyttä

Oletteko kuulleet täydellisten pienten asioiden päivistä? Elämän positiivinen puolihan koostuu, muutamaa isoa lukuun ottamatta, kokonaisuudessaan pienistä elämäniloista. Jonain päivän tuhansista hetkistä tajuat eläväsi juuri tämän takia, mutta se ei ole läheskään täydellistä, koska mikään ei ole.

Voin tässä vaiheessa melkein väittää, että aamupäiväni oli niin sanotusti täydellinen. Realistit tuhahtavat ja pessimistit lopettavat lukemisen. Kaikki sai siis alkunsa aamun tavanomaisella proseduurilla. Heräsin yllättävän aikaisin, eikä minulla ollut mihinkään kiire. Huomasin olevani virkeä ja hyvin nukkunut. Istuskelin rauhassa lukemassa aamulehteä, aurinko oli nousemassa kauniin päivän kunniaksi.

Syötyäni kaurapuuroa lähdin pienelle lenkille ja kauppaan. Ulkona oli ihanan aurinkoista, siristelin silmiäni kun kirpakka pakkanen kutitteli ihoani. Lenkkarit narisivat mukavasti jäisellä asfaltilla, eikä hulluja aamukiireisiä ihmisiä tullut vastaan ainuttakaan. Auto antoi tietä ja vilautin kiitoksen. Kaupassa oli ihanan hiljaista. Otin banaaneja, tomaatteja ja klementiinejä, ne olivatkin mehukkaita tänä vuonna. Leipäosastolla oli minuutti sitten paistettuja lämpimiä, mureita ja tuoksuvia leipiä. Valitsin semmoisen missä oli rusinoita ja pähkinöitä. Puristelin leipää hyppysissäni, rapea kuori antoi periksi ja vastaleivottujen leipien tuoksu oli vastustamaton. Voi tätä onnenpäivää, ei sitä joka päivä uunituoretta leipää saa. Vielä leivän arvoinen tillinmakuinen tuorejuusto, kylmää maitoa, kahvia ja kassalle.

Kotona söin kokonaisen leivän, join 5 kuppia tuoretta kahvia ja kuuntelin jazzia. Aika hieno päivä.

Herätys.

Tänään heräsin poissa ruumiistani niin kuin niin monta kertaa aikaisemmin, päässäni ei yhtään ajatusta, nousin ylös, varpaat kylmälle parketille. Avasin parvekkeen oven, haistelin syksyistä harmaata ilmaa, kaikki suli ympärilläni, luonto heräili yön kohmeesta, itselläni olo oli täysin päinvastainen. Yritin pinnistellä ajatuksia esiin päästäni. Iloitse jokaisesta aamusta, sinun elämälläsi on tarkoitus, jokainen päivä on tärkeä, elämä on lahja, jokaiseen aamuun herääminen on uusi syntymä.

Ulkona ihmiset tekivät aktiivisia päivänaskareitaan, keski- ikäinen tuulipukuinen rouva ulkoilutti koiraansa, nuori mies juoksi loskan lentäessä lenkkareista, pari käveli vauvan kanssa päiväkävelyllä. Tänään on torstai, mutta päiväni ovat menettäneet kaiken merkityksensä. Minulle on ihan sama, mikä päivä tänään on, minulle on ihan sama mitä tänään teen, mutta elämän kysymys ei ole minulle ihan sama. Haluan elää, vaikka elämä olisikin ihan samanlaista, kuolema ei tuo minulle kaivattua erilaisuutta.