Olematon maa

Anton Krylov
Aristoteelinen pienoisnäytelmä.





- Olematon Maa-
Versio 2.



”Haluan kirjoittaa, haluan palata vanhaan, toiminta on sanoissa, haluan sen olevan siellä, sisällä, sen merkityksen, teot ovat turhaa, teot ovat väkivaltaa.”


Henkilöt

Valentin Politrukki
Nastja Äiti
Sashka Poika
Vera Tyttö
Mummo

Tapahtuu maassa jota ei enää ole.

Kirje

Näemme pimeän huoneen, ainoastaan kirjoituspöydällä palaa himmeä lamppu. Kirjoituspöydällä on sekalaisia papereita, mappeja ja radio.

Radio (Piippaa yksitoista kertaa)Kello on yksitoista illalla pääkaupungin aikaa, sillä emme tiedä enää mikä on pääkaupunki, kello on yksitoista illalla maan aikaa, sillä emme tiedä enää miksikä kutsua tätä veristä tilkkua. Kello on yksitoista illalla, siis herätkää! Herätkää ja valvokaa kanssamme tämä kyyneleitten täytteinen yö maassa jota ei enää ole.

Valentin sotilaspuvussa kävelee huoneeseen. Sammuttaa radion. Pitkä hiljaisuus. Valentin seisoo kirjoituspöydän ääressä kuunnellen ja katsellen ulos ikkunasta. Ulkoa kuuluu mekkalaa, huutoja, rikkimenevien ikkunoiden helisevää itkua, räjähdyksiä. Sitten oranssit lieskat värjäävät hänen tummat piirteensä. Kadulla auto on tulessa, on hiljaista taas. Hän huokaa, ottaa pistoolin kotelostaan. Punnitsee sitä hellävaraisesti kämmenellään, ikään kuin se olisi haurain kukka päällä maan. Hän katsoo asetta hiljaisuudessa intensiivisesti. Rojahtaa istumaan, puristaa aseen päättäväisesti nyrkkiin ja vapauttaa lippaan. Kuuluu kolaus sen pudotessa raskaasti pöytää vasten. Valentin tarttuu kynään ja alkaa kirjoittaa.

Valentin: Rakas. Olen pakkailut tavaroitamme, aina kuin palveluksesta kerkiän. Illalla yleensä todella myöhään ja tämä kämppä tuntuu ihan tyhjältä ilman naista, ilman sinua. En osaa edes ruokaa tehdä, tulisit pian. Maha on reistaillut taas. Olen syönyt kasarmilla lähinnä ruisleipää ja palanpainikkeeksi haaleata teetä, joskus ehkä kerran viikossa maitoauto tuo rjazenkaa, se on kuulemma hyvää vatsalle. Kirjoitin äidille kirjeen, hänen vastauksensa oli tuohtunut – missä se nainen on, jonka tehtävä on sinua syöttää. Älä välitä, semmoisia ne äidit on, vaikka olen sitä kyllä itsekin ihmetellyt. Ikävä on sinua lintuseni, oma kädestä syövä kesy kanarialintuni.

Onko Shaska ollut reipas? Mitä lääkäri sanoi korvatulehduksesta? Joudutaanko korvat puhkomaan?
Miten voikaan olla että pikkusotilaamme sairastelee niin usein? Täällä asiat ovat huonossa jamassa, kukaan ei tiedä enää mihin kuuluu. Sotilaita tulee luokseni kysymään kysymyksiä tulevaisuudesta, he paljastavat minulle henkilökohtaisen epävarmuutensa – semmoista ei ole tapahtunut ennen. Puhutaan epäonnistumisesta ihmisinä, omasta oikeutuksesta olla ylipäätään olemassa tässä olemattomassa maassa. Yhä enemmän ja enemmän joudun valehtelemaan ja yhä vähemmän itse uskon omiin valheisiini.

Muistatko kuinka erilainen maailma oli neljä vuotta sitten. Olemassaolo oli turvattua, kaikki oli mahdollista. Nyt en voisi kuvitellakaan lapsen saattamisesta tähän maailmaan, uskon että sinäkin tiedät sen, joten päätöksesi oli oikea. Kun Sashka syntyi, se tuntui hyvältä ratkaisulta, pääsin heti valmistuttuani työtehtäviin, jotta voisin teidät elättää. Nyt on edessä se muutto ja suuret muutokset. Olen kysellyt päätöksiä ”asiastani”, johon se viiksekäs ja vitsikäs kenraali vastasi, että päätökset ovat ”myönteisiä” ottaen huomioon nuoren ikäni, sosiaalisen tilanteeni, sekä isänmaani intressit. En tiedä mitä hän tarkoitti sillä isänmaa jutulla – tuskin tietää itsekkään. Iltasin mennessäni nukkumaan ajattelen vain teitä.

Rakkaudella Valentin.

Dialogi

On päivä. Näemme tyhjän kolkon korkeakattoisen huoneen täynnä pahvilaatikoita. Nastja istuu lattialla rypistetty kirje kädessä ja tuijottaa hievahtamatta poikaansa. Hän on itkenyt. Sashka leikkii nurkassa pieni sotilaspuku päällä. Iso mollamaija lojuu lattialla Sashkan vieressä.

Sashka: Mitä isä kirjoittaa?

Nastja hätkähtää.

Nastja: Äiti voi lukea sinulle kirjeen. Tule tänne.

Sashka heittää muoviset sotamiehet lattialle, vilkaisee mollamaijaa ja juoksee innoissaan äidin luo. Istuu viereiselle pahvilaatikolle.

Nastja: Isä sanoo...mmmmmmmmmmmmm(skannaa kirjettä läpi ajatuksissaan) Että, no, hän kutsuu minua kanarialinnukseen(naurahtaa) mmmmmmmmmmm Kyselee oletkos ollut reipas. Mmmmmmm Se viiksekäs kenraali – muistatko, jonka olkapäillä istuit kerran – on luvannut isällesi töitä siellä kaukana. Mmmmmmm(katsoo maahan) Isällä on juuri nyt aika paljon töitä ja hän ei varmastikaan ole ehtinyt ikävöidä meitä, eikä hän kerro milloin tulee takaisin.


Leikki

Sashka ja Vera leikkivät olohuoneessa, kunnes poika löytää jostakin kirkkaan keltaisen muovisen linnun. Mollamaijaa ei näy.

Sashka: Katso, sain kiinni tämän linnun.

Vera: Voi, kuinka keltainen. Se on varmasti kanarialintu.

Sashka: Täällä kylmyydessä?

Vera: Ehkä se on karannut häkistään.

Sashka: Ei meillä ole muuta vaihtoehtoa kuin tappaa se.

Vera: Et tapa!

Sashka ottaa muovisen sotilaan ja asettaa sen kanarialinnun vastapäätä.

Sotilas: Onko sinulla viimeistä toivetta
Lintu: Tupakkaa
Sotilas: Kas tässä.
Lintu: Kuolen isänmaani puolesta.
Sotilas nauraa ivallisesti.

Vera:(ottaa linnun Sashkalta) Se tärisee. Sillä on varmasti kylmä. Et saa tappaa sitä, meidän on autettava sitä. Viedään se kotiin, lämpimään. Älä pelkää pikkuinen...

Sashka: Se on peloissaan, tunnetko kuinka pikkuinen sydän väpättää?(tyttö nyökkää) Sen olisi parempi kuolla, sillä se ei saa asua täällä.

Vera: Miksi ei? Varpunenkin asuu.

Sashka: Tämä ei ole sen kotimaa – joku on tuonut sen tänne salaa. Varpunen pärjää täällä, se tietää mistä saa ruokaa, mistä suojaa – tämä on varpusen kotimaa. Tuo(osoittaa kanarialintua) sen kuin kököttää, kunnes kuolee nälkään.

Vera: Ruokitaan sitä kotona.

Sashka: Ei sen vatsa ole tottunut meidän ruokaan. Anna se tänne.(yrittää ottaa lintua, tyttö ei anna) Anna heti.

Lintu kakkaa pelosta tytön kädelle.

Vera: Se kakkasi päälleni. Se on kipeä. Minä parannan sen, hoidan sitä...

Sashka: Älä anna sen kärsiä(ojentaa kätensä) Anna se tänne.

Yhtäkkiä Vera pysähtyy paikoilleen. Paijaa lintua ja tuijottaa hetken poissaolevasti. Lintu kuolee.

Vera: Sillä oli sairaus. Näin ensiksi valkoista, sitten siihen tuli harmaa ympyrä, sitten se levisi ja levisi, kunnes kaikki oli mustaa.

Sashka: Olet taas outo, et sinä nähnyt mitään. Anna se lelu tänne.

Vera: Me hautaamme sen.

Sashka: Ei lintuja haudata, vain ihmisiä.

Vera: (itkuisesti)Me hautaamme sen.

Sashka: Okei, okei – älä rupea pillittämään.(ojentaa kätensä)

Vera:(epäröi) Et sitten tee mitään pahaa sille.

Sashka: En, jos sinä niin tahdot. Suojelen sitä.

Vera ojentaa kuolleen linnun Sashkalle. Hän jämähtää paikoilleen, eikä voi olla tuijottamatta sitä – pyörittelee sitä käsissään. Tärinä leviää linnusta poikaan. Hän paiskaa linnun aggressiivisesti maahan ja juoksee sängylle. Piiloutuu peiton alle ja nukahtaa.


Ristiriita

Nastja ja Valentin olohuoneessa. Sashka nukkuu viereisellä sängyllä mollamaija sylissään.

Valentin:(katsoo hajamielisesti seinään) Ovatko taantuminen ja edistyminen toistensa vastakohtia? Jos sanotaan, että haluaa taantua sille tasolle, että asia olisi tuttu, eli haluaa edistyä jonkin asiaan tutustumisessa niin pitkälle että kokee taantumista, eli käytännössä ei enää tiedosta vierasta tuttuuden nimissä, että ei sitä enää mietikään. Niin kuin parisuhteessa voi tapahtua taantumista sille tasolle, että olettaa tietävänsä toisesta kaiken ja meidän kansa on niin helvetin taantunut.

Nastja: (vilkaisee nukkuvaa Sashkaa)Ole hiljaa, lapsi nukkuu.

Valentin: Asuinympäristöön tottumiseen asia pätee myös. Kun muuttaa uuteen paikkaan vieras ympäristö hermostuttaa ja pitää valveilla, se ei ole se tuttu ja turvallinen. Kun aikaa kuluu tulee tottumus ja tottumuksen jälkeen taantumus, joka on viimeistään se kaikista turvallisin ja vähiten älyllistä ponnistelua vaativa.

Nastja: Poika on sairas, me emme voi muuttaa.

Valentin: Mielenkiintoista onkin taantua sille tasolle, että kaikkiin kysymyksiin on jo vastaus, vankkumaton mielipide. Niin kuin kaikki tiedämme, että uskovaa ihmistä ei saada järjellä käännytetyksi, ainoastaan aseella.

Nastja: Sinä et kuuntele yhtään vaan pilkkaat minua. Tämä ei ole minun mielipiteeni, tämä on totuus – lapsemme ei kestä semmoista matkaa. 12 tuntia lentokoneessa, täydellinen muutos. Hän ei kestä kuulitko. Lääkärihän sanoi, ettei häntä saisi rasittaa. (kuiskaa epätoivoisesti) Kaikki muuttuu jumalauta kun kaikki muuttuu...minun oma hauras poikani...

Valentin: (kuiskaa ärtyneesti)Aleksander ei ole paperia saatana! Rakastatko minua?

Nastja: Rakastan.

Valentin: Minulla on velvollisuus.

Nastja:(Korottaa ääntä, muistaa lapsen, madaltaa äänen kovaksi kuiskaukseksi) Älä puhu minulle niin kuin olisin tyhmä. Minullakin on velvollisuus. Milloin olet viimeksi sitä hoitanut?

Valentin: Kaikki muuttuu. Lupaan sen. Sinun täytyy tulla, en kestä tätä kaikkea ilman teitä.

Nastja: Sinun ei täydy mennä. Me kestämme kyllä täälläkin. Kaiken ei ole pakko muuttua.

Valentin: (Huutaa)Kysymys ei ole siitä, kestämmekö me, ymmärrätkö?

Nastja:(ääni nousee) Kaikki on hajalla jo – miten luulet saavasi sen takaisin yhteen – yksi mies.

Valentin laittaa sotilastakin päälle ja kävelee Nastjan luo. Hän epäröi hetken, muttei halaa, vaan laittaa lakin päähän.

Valentin: Älä pompi sen sirpaleilla nainen. Minun on mentävä nyt. Odotan teitä.

Poistuu ovet paukkuen.


Rukous

Tyttö ja poika leikkivät huoneessa. Pojan edessä lattialla lojuu muovinen sotamies.

Sashka: Se kuoli.

Vera: Eikä kuollut, siinä makaa vaan. Tämä tulee täältä.(leikkii prinsessalla)

Sashka: Haluan, että se on kuollut, joten tapoin sen.

Vera: Minä herätän sen henkiin.(koskettaa sotamiestä ja se herää. Tyttö leikkii sillä ja prinsessalla)

Sotamies:”Minulla on sinua niin ikävä.”
Prinsessa: ”Niin minullakin.”
Sotamies: ”Mutta valitettavasti joudun sotaan.”
Prinsessa: ”Voi rukoilen, rukoilen sinua jäämään”

Sashka: Tämä leikki on ihan typerä. Et voi herättää kuolleita eloon.

Vera: En minä herätäkään vaan kaipaus.

Sashka: Ne on muovia. Ne kelluu joessa tai järvessä pitkiäkin matkoja, toiset joilla on painavampi varustus saattavat upota.

Vera: Jeesus uskoi eikä uponnut kun rukoili paljon.

Sashka: Nämä ei usko mihinkään tai ainakaan siihen Jeesukseen.

Vera: Kaikki uskovat johonkin.

Sashka: Minä en enää ja ne on minun leluja. Ne on pelkureita ja sotakarkureita ja jos niin haluan voin ajaa niiden yli vaikka tankilla.

Poika ottaa lelutankin.

Sashka: Rukoile kuolemaa. (ajaa sotamiehen kumoon)


Uni

Myöhäinen ilta.Nastja, Sashka ja mollamaija nukkuvat sängyllä. Valentin pakkaa tavaroitaan yhteen olohuoneen lukemattomista laatikoista. Hänen käteensä osuu valokuva koko perheestä, hän vilkaisee sitä, mutta jättää pakkaamatta – heittäen kuvan lattialle. Nastja säpsähtää hereille.

Nastja:(huohottaa) Näin pahaa unta. Paljonko kello on? Mihin olet menossa?

Valentin: Olen kuollut sinulle.

Nastja:(itkee ja heittäytyy hysteerisenä V:n syliin) Ei, älä sano noin, älä sano noin.

Valentin heittää Nastjan sylistään kovakouraisesti lattialle. Kävelee sängyn luokse, ottaa pistoolin kotelostaan ja asettaa sen nukkuvan Sashkan ohimolle. Syvä hiljaisuus. Hän katsoo Nastjaa lempeästi, sääliä silmissään.

Valentin: Minä rakastan häntä.

Nastja: Älä herätä lasta.

Sashka herää ja nousee istumaan sängyssä. Hän katsoo uteliaasti, hieman äimistyneenä aseen piippua. Valentin hätkähtää ja laskee aseen. Hän katsoo huvittuneesti lattialla itkevää äitiä.

Sashka: (hymyillen)Ääääitiii...miksi itket? Ääääitiii... Äiti hei, leikitään – ota koppi.

Sashka heittää äidilleen käsikranaatin.

Tuho

Sashka ja Vera leikkivät olohuoneessa. Mollamaija on hävinnyt.

Sashka: Leikitäänkö maata jota ei enää ole?


Samalla kuin Vera puhuu, näemme miehiä tunkemassa Valentinin päätä vesiämpäriin. Välillä ne antavat hänen hengittää ja huutavat suoraa kurkkua:”Missä?” Jossakin miehien takana viiksekäs vitsiniekka naurahtelee hyvätahtoisesti ja lauleskelee: ”yhdeksän grammaa sydämeen, älä minua odota, olen epäonninen rakkaudessa, onneni on kuolemassa.”

Vera: Nyt vanhempasi ovat kuolleet.

”Itke, itke nyt,
sillä pojatkin itkeä saa,
Tiedätkös, jos paha olo on,
niin kannattaa,
ensin lasillinen juoda,
ja itkeä sitten,
Paha olo liukenee,
suolana vettä pitkin,
sitten annat vain mennä ja itket sen pois,
ja hämäryys laskee kuin kirkasta ois.

Huomannut ootkos,
kuin surusta itkee,
suolaisa kyynel valuu poskia pitkin,
mut ilon kyyneleet makeat on,
kuin voittaneet ovat itse kohtalon.

Tauko.

Ei olemassaolo elämää vaadi,
vaan muistoa vanhemmistas tarkasti haali,
ei niitä vaali susi tai naali,
se ominaislaatu vain ihmisen on.”

Vera katoaa. Sashka istuu pimeässä olohuoneessa mollamaija sylissään. Mummo astuu huoneeseen. Hän on itkenyt – musta voimakas meikki levinneenä silmien alle. Hän pyyhkii kyyneleisen meikin isolla kankaisella nenäliinalla, tekee ristinmerkin ja pakottaa kasvoilleen hymyn.

Mummo: Tule syömään kanarialintuni.

hengittää...

Metrot...

Olen yksinäinen...