Matkalla

Muutoksen myrsky on pikkuhilja laantumassa,
Tilalle taantuminen,
Lannistuminen,
Suru.

Täytyy puskea eteenpäin,
ei voi pysähtyä.
Olen kuin asteroidi kiertoradalla,
Laskeutuva sukkula,
Maan vetovoima,
Tai ydinreaktorin bileet.

Hetken hiljaisuudessa kyseenalaistan kaiken muutoksen,
Pakkaan laukkuni,
Hammasharjani,
Kaikki oli paremmin.

En ole ajanut partaa kuukausiin,
Omistatko terää?
Karvan kasvu kertoo olemassaolosta,
On vissiin pakko elää.

22.11.07

Hei. Ketä kiinnostaa mun elämä?
Muutoksen myrsky on pikkuhilja laantumassa ja tilalle tulee koko ruumiin valtaava taantuminen. Täytyy puskea eteenpäin, ei voi pysähtyä. Olen kuin asteroidi kiertoradalla, laskeutuva sukkula, maan vetovoima tai ydinreaktorin bileet. Hetken hiljaisuudessa kyseenalaistan kaiken muutoksen. Kaikki oli niin paljon paremmin silloin, on ajatus, joka on vienyt miljoonia ihmisiä turmioon, estänyt kehitystä, niin henkisellä, yksilöllisellä kuin kollektiivisellakin tasolla.

Yksilön täytyy olla kokoajan niinsanotusti "on the edge" tässä narsismiin perustuvassa yhteiskunta-ajattelun mallissa. Kehittykää, olkaa aina uusien trendien, ajattelun suuntien ja juttujen tasalla. Itsensä tuntee niin usein tyhmäksi, tietoa on liikaa ja sitä kuuluisi hyödyntää mahdollsimman tehokkaasti ja innovatiivisesti, voi sitä tuskaa. Vittu perkele saatana helvetti en jaksa. Antakaa mun olla, mun ajatukset.

Taantuminen ei olisi pahasta. Aika tarkastella tehtyjä päätöksiä. Jossittelu on turhaa, taakseppäinkin on eteenpäin.

Sinun kanssasi matkustan avoimilla moottoriteillä

Sinun kanssasi matkustan avoimilla moottoriteillä, peltojen ja pelkojen laitaa. Sinä kuljet lävitseni niin kuin äänet, suodatat itsesi lihani lävitse kuin veri, ruokkien minua. Olemme aina läsnä, yhdessä.

Kun minua väsyttää paljastat arvista tummat kasvosi ja hymyilet sytyttäen silmiisi kaksi punaista liekkiä.

– Poltatko tupakkaa?

Imet savuja keuhkoihisi koristen. Valkoinen usva täyttää pimeän huoneen ja haisee pahalle. Kuiskailet korvaani.

– Nukkumaan poikaseni, nukkumaan.

Savu ja usva hyökkäävät kohti. Katselen huurtuneen ikkunalasin läpi, huuruista huonetta.

– Hei joku kävelee siellä, näen sinut!

Huudan, mutta ikkuna tukahduttaa ääneni pieneksi kuminaksi, niin kuin puhuisin suljetussa tilassa missä ääni ei kanna. Kuuntelen kaikuni heijastuvan näkymättömistä lasisista pinnoista.

Siellä sinä olet, näytät epätarkalta silhuetilta. Sytytät uudelleen ja uudelleen tupakan. Puhallat usvaa, hengität savua. Se pitää sinut elossa. Näen liekin valaisemat kasvosi, niissä on arpia.

– Kukaan ei halua kanssasi maata, olet eri maata.

– Olet eri maata poikaseni, eri maata.

– Kukaan ei halua kanssasi maata, olet eri maata, eri maata poikaseni, eri maata.

---------------------------------------

Väsynyt jo olenkin, turtunut. Rikkinäiseksi hakkasit minua hiljaisuudellasi, ennen kuin puhuit ja yhtäkkiä tuntui kuinka verisuonet räjähtivät. Musta aukko tai yksinäisyyden ulvova tuulenpuuska.

Aivoni kokoaa ajatuksia nipuiksi. Pelkään liian herkästi. Herkistyn äänille, valolle ja auringolle. Kaiketi kaikelle, mikä voi minut pelastaa tästä pölyisestä vuoteesta. Sulattavat jäiset silmäkimpaleet. Kyynelten jäätynyt olemus kimmeltää unen varassa ikuista avointa kuilua. Mustaa. Sitkeässä unessa ne odottavat liimautuneena ihoon ja toisiinsa.

Ne odottavat ääntä, korkean riipaisevaa, kuin junan signaalia kaukaisuudessa. Se repii tajuntaa pimeydestä korkeammalle. Ylittää alitajunnan seitsemännen suojamuurin avaten ovia jokaisella tasolla alempana, tehden unelmien ja ajatusten yhteenliittymän, läpivedon spektrin räjähtävää punaista ultramariinia.

Älä siis yritä sulattaa niitä saastaisella tupakansavullasi, jota puhallat lasittuneisiin jäisiin silmiini sadisti. Minua ei satu, en vain näe selvästi aivoissa tapahtuvia univuotoja keskellä kirkasta hereillä oloa.

– Oletko yksinäsi?

En vastaa, mutta tiedät minun olevan.

– Onhan sinulla aina minut.

Sanot ja hymyilet hymyä, jonka yli ovat ajaneet miljoonat autonrenkaat. Autotiehymyä. Ostoskeskushymyä, sitä huoran hymyä.

– En tarvitse sinua.

Olen voimaton vastaamaan silhuetillesi. Haluan leikata pääsi poikki, niin kuin olisit paperia. Kartonkia.

– No mutta sinähän tarvitset, sinulla ei ole vaihtoehtoja.

Naurat pienelle kastuneen oravan olemukselleni.

Yritän nousta sängystä, mutta pääsen ainoastaan keittiöön. Kahvinkeitin hymyilee minulle ja minä hymyilen takaisin aneemista hymyäni, joka peittäisi koko maailman pimeyteen, jos minun annettaisiin hymyillä televisiossa Prime-Time aikaan.