Oodi kaupungille

Helsinki – ihmiset itseensä nielaissut lasikupla. Jumalien ja vastavoimien muovinen joulurihkama kämmenelläsi – täristelemällä näet lumen. Sen silmät täyttyvät autioista takapihoista kuin keuhkot – nähden kaiken ja ei mitään. Ihonsa on kananlihalla kuin kylmä sydänpiikki – auton kirskuvat jarrut, äkäinen huuto tai epätoivoinen lyönti bussipysäkin virnuilevaan mainokseen.

Se pyrkii olemaan liikkeellä, etääntyäkseen itsestään – metrossa silmänliikkeenä, tuhansien tunkkaisten tähtien höyryävänä hengityksenä, rakkautena raitiovaunun kolinassa. Päällään kylmän ihon kostea nuttu, kolesterolia suonissa liiallisista suolaisista kyynelistä, joilla voidaan jäädyttää kaikki lähiöiden luistelukentät.

Hän on kohtalon lähettiläs, joka ei usko kohtaloon. Häntä on helppoa vihata, siivota ihmisyyden rippeet kurana KELA:n loskaiselta lattialta,
mutta puolustukseksi hän voi sanoa, että jos elää on pakko muuttua ja aika tuntemattomiksi tutut kutoo.

Hän on asfaltille kaatunut muori, jonka ohi mennään, niin kuin hänestä aika.
Hän on hampurilaispaikan tajunnan menettänyt narkomaani, uneton narkoleptikko tai melatoniinia erittävä käpyrauhanen unettomassa päässäsi, kun tuijotat ikkunasta lumihiutaleiden levotonta balettia. Hänen rinnat nojaavat katuun. Hän takoo latukoneella laatuliikuntaa.

Hän on sätkiä, kaloreita ja hermoja polttava kulttuurikaupunki. Kauppansa käyden kuin ulko- ovi, hän ei tervehdi koskaan, sillä olet aina tervetullut.